En ole koskaan erityisemmin pitänyt naiiviudesta taiteessa. Enkä liiemmin huumorista. Maku on koulutuksen uusintaman historian tuote: pienestä pitäen olen oppinut pitämään kaikenlaisesta taiteesta. Minulle merkittävä taide on ollut joko äärimmäisen esteettistä – herkkää ja kaunista – tai sitten elämyksellisesti rankkaa, voimakkaan ekspressiivistä. Mutta kauneus ja rankkuuskin kliseistyvät nopeasti. Ja kaikkeen tottuu. Sitten tuli uudenlainen poliittinen taide: sukupuolirooleja, identiteettiä, arkea, kulttuurisia hierarkioita ja itse taideinstituutiota kriittisesti erittelevä tekeminen. Mutta kuinka pitkään keski-ikäinen mies jaksaa innostua nuorista identiteettiään omakuvien kautta miltei identtisesti vuodesta toiseen tutkivista naistaiteilijoista? Uusi tekeminenkin manerisoituu nopeasti. Ja kaikkeen tottuu. Syntyy international clean. Taide on pahimmillaan aika tylsää.

Uusi aloitus. En ole koskaan erityisesti pitänyt naiiviudesta taiteessa. Enkä liiemmin huumorista. Mutta sitten tuli Anu Tuominen. Tuomisen kuvan sijamuotoja erittelevä jatkuva ja kaikkiin mahdollisiin suuntiin polkuja aukova löytöretki ja tutkimusmatka kutsuivat mukaansa. Kuluneiden vuosien ja monien tutustumisten jälkeen löysin taiteilijan, jonka töitä voin sanoa aidosti – ja hieman vanhanaikaisesti – rakastavani. Löysin jopa jo unohtuneen poikamaisen kateuteni: miksen minä ole tehnyt noita? Noinhan se on! Miksen, hitto soikoon, minä ole sitä keksinyt?

Anu Tuominen on ehdottomasti aidoin lévi-straussilainen bricoleur, jonka olen nykytaiteen kentillä koskaan tavannut. Hänen tuhannet ja taas tuhannet kirpputorilöydöksensä kasautuvat, yhdistyvät, muuntuvat, janoittuvat, sarjoittuvat ja luokittuvat arkemme visuaalisen maailman kaikille alueille. Kuvan lisäksi hänen kohteenaan on myös kieli, kuvakieli ja kielikuvat. Missä on pajunkissa kissa? Tuominen esittää töissään loputtoman määrän rinnastuksia, analogioita, jatkumoita ja hierarkioita. Hän transponoi kuvaa sanaksi ja sanaa kuvaksi, yleistä yksityiseksi ja yksityistä yleiseksi.

Aloittaessaan työtään Anu Tuominen on aidosti naiivi. Hän katsoo maailmaa ihmeissään kuin lapsi. Hän kysyy viattomasti kaikki kuviteltavissa olevat kysymykset heräävine lisäkysymyksineen, rohkeasti ne tyhmätkin. Mutta kun katsoja katsoo valmiita töitä, hän näkee naivistin sijaan innovatiivisen ja kypsän grammatologin. Anu Tuominen on myös humoristi. Mutta hän ei kerro vitsejä. Vitsi tyhjenee kerrottuna kuten ensialkuun käsittämätön usein heti kun sen käsittää. Tuomisen teokset eivät tyhjene. Hän osoittaa vääjäämättömästi, kerta toisensa jälkeen sen, miten pieni on kaunista ja myös suurta – mutta ennen kaikkea useimmiten iloista ja hauskaa. Hänen teoksensa näyttävät meille maailman, meidän oman maailman, isovanhempiemme menneen ja lastemme tulevan maailman, hieman pinnan alta. Tuominen on tiedon arkeologi mutta myös kuvan puutarhuri. Hän rapsuttelee esiin niitä pieniä juuria, jotka tekevätkin kahdesta kasvista yhden. usein kahdesta lajista tulee yksi ja toisinaan yhdestä kaksi tai useampiakin. Ja vaikka postmoderni onkin opettanut meille, että kaikki on jo tehty, syntyy joskus vielä jotain ihan uutta. Anu Tuominen teki sen. Hän kehitti arjen grammatologian poetiikan.

Otso Kantokorpi