Etsin ja teen taidetta
tutusta ja tavallisesta,
jotta kukaan ei huomaisi,
saisi varoitusta,
ehtisi asennoitua siis aseistautua
vaan tulisi yllätetyksi
jollain selittämättömällä
kokemuksella, aavistuksella,
vailla taiteen tilannetta
ja tuntomerkkejä,
tulisi keksineeksi itse,
nähneeksi eikä vain katsoneeksi.

Anu Tuominen 1995


Mustaa valkoisella

Bläck, is it black? Onko muste mustaa? Ovatko mustikat mustia? Onko puna-ailakki viherkasvi? Grönsaker i växthus, green things in a greenhouse. Harmaa varpu, harmaalla varvulla vihervarpunen. Metsä ei ole aina vihreä. Vesi ei ole kaikkialla sinistä, onko se sinistä missään. Ilta vihreässä metsässä: kultainen leikkaus juuri ennen sinistä hetkeä.

Kevät: viherpeukalolla punaiset posket, valkoiset sormet, siniset huulet. Onko punainen väri lämmin ja sininen kylmä? Onko kattilassa lämmitetty sininen kylmää vai lämmintä? Milloin sinisestä ja punaisesta valmistettu väri on sinipunainen, milloin violetti, milloin lila? An orange is orange and a violet is violet. Are all oranges orange and all violets violet? Keltuainen on keltainen ja valkuainen on valkoinen, sininen ja keltainen: klorofylli. Kun värin nimi kirjoitetaan jollakin toisella värillä. Mikä väri millä värillä? Kun esineen nimi tuo mieleen värin. Minkä värin se tuo sinun mieleesi, hänen mieleensä?

Musta laatikko on valkoinen kuutio on musta aukko. Valkoinen on blanko. Maa on musta. Aamu valkenee, taivas mustuu. Hetkessä maa on valkoinen. Päivä on harmaa, maisema kuin lyijykynäpiirustus. Uunin suu on musta. Sytytän valkean. Mustaa kahvia? Vai otatko siihen sinistä tai punaista maitoa? Entä valkoista leipää tai mustaa leipää? Värikkäitä kasviksia suositellaan syötäväksi mutta punaisen lihan syöntiä pitäisi vähentää. Seison punaisissa valoissa. Auto ajaa vanhoilla vihreillä päin punaista. Vihreä aalto? Sinivuokot ja punainen lippu. Musta joulu: viheriöivällä viheriöllä punanuttu ja sinisiipi. Muita henkilöitä: väritön, värikäs, siniverinen, mustavalkoinen, harmaat (hiirulainen ja varpunen), musta lammas, musta kissa, valkoinen hevonen... Missä on jutun punainen lanka?

Anu Tuominen 2014


Keräilystä, keräämisestä

Kerääminen on vapautta. Kerääminen antaa vapauden kulkea, katsoa ympärilleen, joka suuntaan. Taiteen tekemisen vapaudella saan kerätä työajalla. Keräämisen vapauteeni kuuluu myös kahviloita, matkoja Jäämeren rannalle, kirpputorien kartoittamista matkojen varsilla.

Kerääjä on vapaampi kuin keräilijä. Keräilijä tietää jo, mitä etsii. Kerääminen kartuttaa määrää, keräileminen, keräily taas täyttää aukkoja jo valmiissa suunnitelmassa. Keräileminen on keräämisen diminutiivi: keräillään, poimitaan yksi sieltä toinen täältä, täsmällisesti, yhteensä vähän.
Suomen kielessä keräämisellä ja keräilemisellä ei ole suurta eroa, ei ulkoisesti eikä myöskään minulle itselleni. Kun kirjaani Kuvan sijamuotoja tehtiin englanniksi (Thinkables), kääntäjä tarkisti minulta kumpi sana olisi kulloinkin oikea, gather vai collect.

Kerätessä oppii. Opin käyttöesineiden toimivuuksia ja kestävyyksiä - tai kestämättömyyksiä, materiaalivalintoja, liitoksia, aikakausia, maantieteellisiä eroja. Kerätessä pääsen maistelemaan värejä, tunnustelemaan pinnantuntuja, muotoutuneita muotoja, erikoisia ratkaisuja, mitä ihmeellisimpiä tavaroita. Pääsen arvioimaan kaunista ja rumaa, onnistunutta ja epäonnistunutta, yksityiskohtia ja erityisyyksiä. Metsästän ja ahnehdin, haluan joka päivä lisää, eikä se ole edes vaikeaa.
Mielelläni keksin, siis suunnittelen, teoksen, jota varten saan taas lähteä keräämään. Olen onnistunut järjestämään itselleni luvan ja tekosyyn kulkea ja kerätä, koska käytän löydökset teoksiini. Tosin minulla on jo loppuelämäkseni varastossa riittävästi materiaalia ja ideoitakin. Siis liikaako? Pitäisikö minun lopettaa juuri se, missä olen hyvä ja lahjakas ja ahkera ja innokas, lopettaisinko keräämisen?
Tavanomaisempaa keräilytalouden tyydytystä saan polttopuumetsällä, suppilovahverometsässä ja mustikassa.

Kerääminen ja keräily on löytämistä. Löydän, koska haluan löytää, teen parhaani löytääkseni. Odottamatonta löytääkseen kannattaa silloinkin olla valmistautunut löytämään, odottaa löytävänsä odottamaton. Ei voi vain jäädä odottelemaan, on lähdettävä liikkeelle.
Nykyään jo teen odottamattomia löytöjä eniten omissa varastoissani.

Minulla on teoksia, joita ei olisi olemassa, ellen keräisi määrää ja paljoutta, saman esineen erilaisia yksilöitä. Mutta nekin teokset ovat saaneet alkunsa, kun ensin on löytynyt se ensimmäinen kappale, ennalta suunnittelematon löytö.

Iso osa löytämistä on löydön halpa hinta, arvoaan tai minun arvottamaani arvoa halvempi hinta. Se on löytö löytöhintaan. Käytetty esine ja sen halpa hankintahinta merkitsevät helppoutta, tuhlailemattomuutta ja ekologisuutta ja tietysti myös omien rahojen säästämistä. Hinnaltaan halvassa tavarassa ei ole painolastia, ei ole pakko saada teosta heti valmiiksi, heti näytille, heti myytyä. Varastoon siirretyt fyysiset esineet, siis tavarat ja materiaali, ovat samalla siirtyneet materiaaliksi myös mieleen.

Tarvitessani ja etsiessäni vaikkapa tietyn paksuista, tietyn laatuista, tietyn sävyistä lankaa on oma lankamateriaalivarastoni ainoa mahdollinen paikka kokeiluihin ja haarukointiin. On käytännöllistä, kun on mistä ottaa. Oma varasto on käsillä paikan päällä, se on edullisin ja valikoima on laajempi kuin missään.
Keittiöteostarvikevarastoni on omassa keittiössäni ja omia huonekalujani käytän tarvittaessa teosjalustoina ja näyttelyiden sisustamiseen, ja toisin päin.
Tavaroiden järjestäminen varastossa, luokittelu, on oma taiteen ja tieteen lajinsa. Siinä pitäisi olla jonkinlainen logiikka, jotta keksii mistä etsiä juuri jotakin tarvitsemaansa. Ryhmittelyperusteita on rajattomasti, ryhmät menevät sisäkkäin ja lomittain: kuuluuko oranssi pannulappu oranssien esineiden vai pannulappujen joukkoon.

Kerääminen on sattumien etsimistä. Järjestän sattumille tilaisuuksia: meren rannalla, roskalavoilla, kirpputoreilla. Antiikkiliikkeissä en voi tehdä löytöjä, esineet siellä ovat jo löydettyjä.

Hieno reikä tai kaunis halkeama on minulle arvokas löytö. Reikiä en tee itse, en halua rikkoa. Eihän tahallaan rikottu reikä olekaan minkään arvoinen, se ei ole vahinko, jonka voisi kääntää onnekkaaksi sattumukseksi.

Kun kerään ja käytän vähäarvoista ja tavallista, on mahdollista, että ajan mittaan alkuperäinen materiaali muuttuukin taideteostani kiinnostavammaksi ja kallisarvoisemmaksi. Aikojen vaihdellessa ovat arvot ja arvomaailmatkin vaihdelleet.

Kun käytän teoksessani keräilyesinettä, vaikkapa Arabian astiaa, sen olisi oltava edes hieman rikki, pikkuviallinen, jotta se ei enää kuuluisi keräilyesineiden kastiin, jotta en syyllistyisi arvoesineen väärinkäyttöön tai peräti keräilyarvolla ratsastamiseen.

Museomaailmassa provenienssi on tärkeä. Löytöesineillä ei ole provenienssia, esineen tarina ja tausta eivät ole tiedossa. Minun kohdallani se on hyvä asia, materiaali on puhdasta materiaalia. Koen, että se ei ole kenenkään, sillä ei ole enää tehtävää, käyttöarvoa eikä ehkä muutakaan arvoa. Mutta sillä on muoto, väri, pinta, alkuperäisen tehtävän sisältö. Haluaisin välttää myös nostalgian esanssin mutta se on vaikeaa.
Kaupasta ostetut valmiit esineet teosmateriaalina sisältävät odottavan vaatimuksen niiden käytöstä ja varsinkin oikeasta käytöstä. Niillä on myös osoite, suunnittelija, valmistaja, nimi, hinta, myös mahdolliset tekijänoikeudet olisi tutkittava. Ne eivät ole neutraalia, puhdasta materiaalia.

Voidakseni käyttää löytämääni esinettä teoksessa, tarkoituksella oikein taikka tarkoituksella väärin, minun olisi tunnettava se tai edes tunnistettava. Siksi en kaipaa kovin eksoottisille toreille.

On hauskaa ja hassua, kun rannalta löytynyt täysin ei minkään näköinen ja ei minkään arvoinen roju ja tavarankappale muuttuu työhuoneella ja lopulta näyttelyssä ihmetellyksi ja ihastelluksi. Esineen muuttuminen toiseksi on ihme, kun lähes tunnistamattomaksi kulunut jäkälöitynyt harja kasvaa oikeaksi huurteiseksi metsäksi, kun lisään harjasten suojaan pienen eläinfiguurin. On etuoikeutettua päästä todistamaan näitä ihmeitä, ensimmäisenä, ja jopa saa olla syyllinen niihin.

Anu Tuominen 2012


Vastavalossa

Valkoinen kananmuna. Kämmenen kupissa pehmeä. Rikotun munan kuoren kaksi kuppia, pyöreämpi ja terävämpi. Munankuoren kupissa keltainen pallo, keltuainen. Munakuppi, malja, liitupiipun pesä, simpukankuori. Munankuoren kalkki, kipsi, kivi, posliini, luu, simpukankuori. Kovalla kuorella hauras sahalaita.

Valkoinen ja musta, heijastus ja varjo, muoto ja kappale, esine. Himmeä valkoinen, hämärä musta. Sininen. Täydessä valossa ja täydessä pimeässä värit eivät ole. Aineen oma väri, ajan saattama väri. Ajan merkitsemä pinta ja opettama muoto. Varjo muovaa valon kumppanina. Valkean munan häipyvä varjo.

Sama ja eri. Samannäköinen, eri tehtävä, sama tehtävä, erinäköinen. Kun kappale on vain ainetta. Kun esineellä on tehtävä, kun esineellä ei enää ole tehtävää. Kun esine ei enää ole, tässä ja tämän niminen, kun sen nimi on unohtunut.

Lohkareet leikataan kuutioiksi, kuutiot kuluvat palloiksi, pallot murenevat hiekaksi, hiekka pölyksi, jonka vesi vie. Esineistä tulee roskia, roskat muuttuvat maaksi.

Roska, löydetty ja poimittu roska, palautettu. Pysähtyen löydetty, katsomalla ja näkemällä, tietämättä löydetty, aavistettu. Kauneus ja ihme. Ajan kauneus, olemassa olevan, kerran olemassa olleen kauneus ja suuri merkitys, pienen suuruus. Kuinka paljon täytyy tietää, ensin ja sitten? Ymmärtää ja tunnistaa, olla oikeilla jäljillä?

Valo tulee eilisestä. Tai suljettujen verhojen takaa ulkoa, toisaalta. Häikäisee, vaikka on hämärää. Kun katson valoisasta pimeään, sisälle. Kun olen pimeän puolella, olen sisällä piilossa. Tai, jos on pimeää, yö, ja huone valaistuna.

Valo kulkee läpi, taittuu, vähenee. Pölyiset valon hiukkaset. Kuiva sumu. Kun pöly ei enää ole vain puhallettavissa pois. Pöly elää, pölyssä elävät, pölyksi kuolevat.

Vesi peilinä astiassa. Peili astiassa vetenä. Pöly laskeutuu liikahtamattomalle pinnalle. Perunoiden silmät kääntyvät valoon, idut kasvavat, hedelmä kuihtuu. Langan viiva, vihreän langan köynnös, lanka kasvaa lehdiksi, lankarulla muuttuu puuksi, ruukuksi. Tulta varten tulisija. Tulta varten puuhiili, kivihiili, tulta varten maatunut, turve. Palanut kynttilänjalka, kylmennyt pata, haljennut vesiastia, rikkoutunut muna, pois valunut keltuainen. Astian nokka, korvat, jalat. Kallo ja sen nokka. Munasta on joskus syntynyt lintu.

Kolmijalan kolme pistettä, kolme kylkeä. Pallon yksi piste ja yksi kylki. Kolmella jalalla on vakaa, yhdellä pisteellä on löydettävä tasapaino. Muna lepää pöydällä yhdellä pisteellä, muna koskettaa toista munaa yhdellä pisteellä. Pyöreä astia pyöreälle, kolmijalan jalusta pyöreälle. Nurkka lepäävälle viivalle, kaksi pistettä.

Löytää sija pöydän ääressä viipyä hetki tai jäädä. Henkistä, hengellistä, hengitys. Huutoa ei enää tarvita, se ei kuulu tähän, työ on tehty. Nahkaselkäisiä, kultasyrjäisiä kirjoja, kirjoitusmustetta. Kuva ilman kuvaa, kuvia kuvastuu tyhjän kehyksen lasissa. Ennen ateriaa, aterian jälkeen. Sirotin suolalle munaa varten, sirotin hiekalle mustetta varten. Aterian vuoksi kaikki, suulle ja silmälle. Lämpö iholle ja mielelle.

Valoa varten valaisin, lamppu, ikkuna ja verho. Kynttilänjalka on hiiltynyt, valonlähde sammunut. Kynttilän väri, lamppuöljyn väri, verhokankaan väri antaa valolle värin. Valkoinen tyhjä astia, musta tyhjä astia. Valolle, pimeälle. Valkoinen mustaa varten ja musta valkoista varten. Valkoinen jo täynnä valkoista, musta täynnä mustaa. Astian tila, huonekalun tila, huoneen tila, sisäpuoli ja ulkopuoli. Sijainti tilassa. Ajan tila, historian paikka. Onko sijaa historiassa, onko ajassa sijaa historialle. Eilisen historia, historia huomenna. Historia, eletyt kertomukset.

Jos taivas on sininen, on vesikin sininen. Vihreä on kasvamisen väri. Keltainen on aurinko ja munankeltuainen. Valkoinen ja musta eivät ole värejä, ne ovat valo ja pimeä. Kaikki on siinä valkoisen ja mustan välissä.

Anu Tuominen, Zuiderzee Museum Alankomaat 2008


Missä on pajunkissan kissa?

En ole koskaan erityisemmin pitänyt naiiviudesta taiteessa. Enkä liiemmin huumorista. Maku on koulutuksen uusintaman historian tuote: pienestä pitäen olen oppinut pitämään kaikenlaisesta taiteesta. Minulle merkittävä taide on ollut joko äärimmäisen esteettistä – herkkää ja kaunista – tai sitten elämyksellisesti rankkaa, voimakkaan ekspressiivistä. Mutta kauneus ja rankkuuskin kliseistyvät nopeasti. Ja kaikkeen tottuu. Sitten tuli uudenlainen poliittinen taide: sukupuolirooleja, identiteettiä, arkea, kulttuurisia hierarkioita ja itse taideinstituutiota kriittisesti erittelevä tekeminen. Mutta kuinka pitkään keski-ikäinen mies jaksaa innostua nuorista identiteettiään omakuvien kautta miltei identtisesti vuodesta toiseen tutkivista naistaiteilijoista? Uusi tekeminenkin manerisoituu nopeasti. Ja kaikkeen tottuu. Syntyy international clean. Taide on pahimmillaan aika tylsää.

Uusi aloitus. En ole koskaan erityisesti pitänyt naiiviudesta taiteessa. Enkä liiemmin huumorista. Mutta sitten tuli Anu Tuominen. Tuomisen kuvan sijamuotoja erittelevä jatkuva ja kaikkiin mahdollisiin suuntiin polkuja aukova löytöretki ja tutkimusmatka kutsuivat mukaansa. Kuluneiden vuosien ja monien tutustumisten jälkeen löysin taiteilijan, jonka töitä voin sanoa aidosti – ja hieman vanhanaikaisesti – rakastavani. Löysin jopa jo unohtuneen poikamaisen kateuteni: miksen minä ole tehnyt noita? Noinhan se on! Miksen, hitto soikoon, minä ole sitä keksinyt?

Anu Tuominen on ehdottomasti aidoin lévi-straussilainen bricoleur, jonka olen nykytaiteen kentillä koskaan tavannut. Hänen tuhannet ja taas tuhannet kirpputorilöydöksensä kasautuvat, yhdistyvät, muuntuvat, janoittuvat, sarjoittuvat ja luokittuvat arkemme visuaalisen maailman kaikille alueille. Kuvan lisäksi hänen kohteenaan on myös kieli, kuvakieli ja kielikuvat. Missä on pajunkissa kissa? Tuominen esittää töissään loputtoman määrän rinnastuksia, analogioita, jatkumoita ja hierarkioita. Hän transponoi kuvaa sanaksi ja sanaa kuvaksi, yleistä yksityiseksi ja yksityistä yleiseksi.

Aloittaessaan työtään Anu Tuominen on aidosti naiivi. Hän katsoo maailmaa ihmeissään kuin lapsi. Hän kysyy viattomasti kaikki kuviteltavissa olevat kysymykset heräävine lisäkysymyksineen, rohkeasti ne tyhmätkin. Mutta kun katsoja katsoo valmiita töitä, hän näkee naivistin sijaan innovatiivisen ja kypsän grammatologin. Anu Tuominen on myös humoristi. Mutta hän ei kerro vitsejä. Vitsi tyhjenee kerrottuna kuten ensialkuun käsittämätön usein heti kun sen käsittää. Tuomisen teokset eivät tyhjene. Hän osoittaa vääjäämättömästi, kerta toisensa jälkeen sen, miten pieni on kaunista ja myös suurta – mutta ennen kaikkea useimmiten iloista ja hauskaa. Hänen teoksensa näyttävät meille maailman, meidän oman maailman, isovanhempiemme menneen ja lastemme tulevan maailman, hieman pinnan alta. Tuominen on tiedon arkeologi mutta myös kuvan puutarhuri. Hän rapsuttelee esiin niitä pieniä juuria, jotka tekevätkin kahdesta kasvista yhden. usein kahdesta lajista tulee yksi ja toisinaan yhdestä kaksi tai useampiakin. Ja vaikka postmoderni onkin opettanut meille, että kaikki on jo tehty, syntyy joskus vielä jotain ihan uutta. Anu Tuominen teki sen. Hän kehitti arjen grammatologian poetiikan.

Otso Kantokorpi 2001